Kun kesää ajattelee maaliskuussa, mansikkaa ei muista. Ruohon muistaa ja laiturin muistaa, ja muistaa saunan ja koivunlehtien tuoksun. Mutta ei mansikkaa.

Toukokuussa lähikauppaan ilmaantuu ruotsalaisia varhaisperunoita ja oranssinvärisiä mansikoita Etelä-Euroopasta. Niistä tulee mieleen koriste-esineet. Niitä vilkaisee ohikulkiessaan. Mutta mansikkaa ei vieläkään muista.

Juhannusviikolla torilla myydään kotimaisia mansikoita. Ne näkee, mutta asiaa ei ota oikein todesta. Niin kuin talven kohmettama mieli ei kykenisi käsittämään mansikan olemassaoloa.

Sitten se tapahtuu. Alkaa loma, tai kohdalle osuu pitkä kesäinen viikonloppureissu. Taivaalla on poutapilviä ja ilmassa niin lempeä kesätuuli, että suomalainenkin sen tajuaa: nyt on kesä. Hetki on koittanut. Jostakin ilmestyy eteen kyltti ja siinä suuri mansikan kuva. Kyltin perimmäinen sanoma aukeaa välähdyksenä kuin elämänviisaus: maailmassa on mansikoita ja se maailma on tässä.

Olo on levoton. Mitä jos mansikat ovat loppuneet? Mitä jos jokin vielä tulee väliimme? Pitää salata pelko ja astella aivan rennosti kohti myyntipistettä. Jo kaukaa tajuaa, että siellä niitä on, punaisina, vieri vieressä. Maailmassa ei ole mitään yhtä punaista.

Ostotapahtuma vaikuttaa ulospäin rauhalliselta, mutta mielessä kuohuu. Käsi ojentaa jonkinlaisen rahan ja myyjä takaisin toisenlaisen, mutta sillä ei ole nyt mitään merkitystä – huomio on kokonaan siinä rasiassa, jonka ihan juuri saa haltuunsa.

Mansikoiden painon tuntee. Kävellessä mansikoita vilkaisee. Tunne on sama kuin kahdeksanvuotiaana myymäläauton portaita laskeutuessa: minulla on jotakin oikein hyvää.

Pitää etsiä lähin penkki ja istua alas. Käsi ojentuu ja tarttuu mansikan kantaan. Vielä hetkeksi liike pysähtyy. Se pysähtyy, koska katse nousee taivaalle. Mielessä käy mennyt talvi, kuluneet kuukaudet, se että nyt ollaan kuitenkin tässä, että kaikesta on taas kerran selvitty.

Pitää hengittää syvään, sitten katseen voi laskea takaisin mansikkaan. Sen kauneutta ei voi olla ihmettelemättä. Pinnalla kulkee pienenpieniä siemeniä kauniina muodostelmana. Tuntuu ettei mitään ole katsonut yhtä tarkasti pitkään aikaan.

Tämän enempää hetkeä ei halua pitkittää eikä juhlistaa, hetken haluaa olevan yhtä luonnollinen kuin mansikka itse. Siispä mansikka suuhun.

Maistuu mansikalta. Se on se ihme. Kuinka mikään tässä maailmassa voi maistua mansikalta? Osaisiko joku vaatia maailmaan mansikkaa, jos mansikka maailmasta puuttuisi? Vaatimus tuntuisi kohtuuttomalta. Onhan meillä jo peruna, leipä, omena, hyviä kaikki. Mutta että voisi olla mansikka.

Mansikoita on.

Rasia hupenee nopeasti. Melkein ahneesti. Lopulta jää vain puna sormenpäihin. Kun penkiltä nousee, tuntuu kuin kuin olisi hiukan toisaalla. Kesän sisällä. Kesää jatkuu ympärillä joka suuntaan. Olo on rauhallinen. Tuntuu että ehtii mitä tahansa, että valo ei katoa koskaan. Tietää että aikaa on vaikka kuinka paljon. Että voi saunoa, uida, syödä mansikoita, monet kerrat.